Aikaamme leimaa jatkuvan kasvun, tehokkuuden ja täydellisyyden tavoittelu. Tämä eetos ei rajoitu vain työpaikkojen kvartaaleihin tai organisaatioiden kehityskeskusteluihin, vaan olemme sisäistäneet sen myös vapaa-aikamme ytimeen. Vapaa-ajastakin on tullut suoritusten kenttä, jossa arkea luotsataan kohti uusia, mitattavia saavutuksia: upeampia lomamatkoja, näyttävämpiä koteja ja täydellisesti kuratoituja elämyksiä.
Sama optimoinnin vaatimus hiipii helposti myös rentoutumiseen. Omaa palautumista ja hyvinvointia viritetään huippuunsa askelmittareilla, unenseurantolaitteilla ja kelloa vastaan suoritetuilla meditaatioharjoituksilla. Tuntuu, että jopa hiljentymisen pitäisi olla tuottavaa, jotta jaksaisimme taas juosta kovempaa oravanpyörässä.
Mutta kenellä on aikaa pysähtyä miettimään, mikä on se lopullinen päämäärä, johon kaikki tämä jatkuva kehittyminen tähtää? Vaarana nimittäin on, ettei lopullista päämäärää löydykään. Onko tälle jatkuvan optimoinnin ja täydellisyyden eetokselle vaihtoehtoa?
Wabi-sabi – kohti yksinkertaisuutta
Itse asiassa nykyinen maailmanmenomme muistuttaa tietyllä tapaa sitä japanilaisen ylimystön elämäntapaa, joka vallitsi 1500-luvulla. Tuolloin rikas yläluokka koetti nostaa statustaan ja löytää elämäänsä merkitystä keräämällä itselleen prameita luksustuotteita, kuten kullattuja kiinalaisia teeastioita, joita esiteltiin seurapiireille monimutkaisten teeseremonioiden yhteydessä. Teen juomisesta oli tullut väline suorittamiselle ja näyttämisen halulle.
Tämän materialistisen yltäkylläisyyden vastaliikkeenä visionäärinen teemestari Sen no Rikyū teki yllättäviä ja arvoasetelmia ravistelevia muutoksia teen ympärille. Prameilevien teesalien ja kulta-astiastojen sijaan hän alkoi keskittyä yksinkertaisuuteen. Hän vei seremonian vaatimattomiin, pieniin teemökkeihin. Hän vaihtoi virheettömän keramiikan tavanomaisiin, rosoisiin savikulhoihin, norsunluiset teeottimet arkisiin bambulusikoihin ja kalliit vesiastiat puuämpäreihin.
Ja kas: ulkoisen muodon yksinkertaistaminen ja turhan kuorrutuksen riisuminen vapauttikin tilaa sisäisen maailman rikastumiselle.
Tällainen asenne, joka löytää kauneutta arjen yksinkertaisuuden ja keskeneräisyyden keskeltä, tunnetaan nimellä wabi-sabi. Haljennut savikuppi ja hämärä maja tarjosivat aitoa merkityksellisyyttä, jota kultakoristeinen täydellisyys ei voinut tarjota. Kääntyminen ulkoisista saavutuksista kohti sisäistä hiljaisuutta auttoi näkemään sen, mikä on juuri tässä hetkessä tärkeää. Ruohonkorsi auringossa. Kuuman teekulhon karheus kämmeniä vasten. Läsnäolo, jota abstraktit asiat, kuten status tai tehokkuus, eivät vaivaa.
Epätäydellisen arjen kauneus
Jatkuvaan suorittamiseen tähtäävä elämäntyylimme kaipaisi samanlaista ravistelua, jollaisen Rikyū toi ylimystön pröystäilyyn. Teen nauttiminen ei saisi olla vain uusi suoritus tai tehokas "palautumistyökalu", joka vaatii kalliin erikoisvälineistön ja millisekunnilleen kellotetun haudutusajan.
Wabi-sabi on asenne. Se on merkityksellisyyden ja kauneuden löytämistä nuhjuisen arjen keskeltä. Voisiko epätäydellisyyden hyväksyminen tuoda jatkuvan kasvun eetokseen terveellisen vastalääkkeen?
Ehkäpä halkeama vanhassa teekupissa ei olekaan virhe, vaan jotain, mikä tekee siitä uniikin kappaleen, jolla on tarina ja tunnearvoa. Teehetkenkään ei tarvitse olla puitteiltaan täydellinen. Välillä teekuppi nautitaan kesken kiireisen työpäivän haalistuneesta muumimukista, toimistotuolissa istuen. Mutta juuri se tekee siitä aidon hetken ilman suorittamista.
Elämä ei ole sarja virheettömiä kultareunuksia. Pikemminkin se on sarja lohkeamisia ja niiden paikkailuja.
Täydellisyys on lopulta varsin tylsää ja elotonta. Epätäydellisyys on sen sijaan mielenkiintoista, sillä se avaa tilan arvaamattomille mahdollisuuksille ja sattumuksille. Vesipisara pöydällä, teelehtien hidas avautuminen kupissa ja auringonsäteiden paljastuminen pilviverhon takaa.
Kun seuraavan kerran kaipaat taukoa, älä suorita sitä. Keitä vesi, anna teelehtien hautua, hyväksy hetken rosoisuus ja vain ole.